Jälleen on tullut se tietty aika.
Se tietty päivä jolloin pysähdyn katsomaan ikkunasta ulos.
Huokaisen hiljaa ja hymyilen pienesti.
Syksy on tullut.
On aika rauhoittua.
Kun yössä yksin vaeltaa,
Voi kaltaisensa kohdata.
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.
Tänään oli se päivä.
Istuin sängylläni kahvimukin kanssa ja katselin pihan vaahterasta tippuvia värikkäitä lehtiä.
Hetki hetkeltä oli hieman hämärämpää, auringon kuitenkin vielä leikitellessä puussa riippuvilla lehdillä.
Huokaisen uudestaan.
On tosiaan aika rauhoittua.
Ikuisuus, yksi huokaus vain.
Yksi yö kuin koko elämä.
Tuoksussasi keväät tuhannet.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan.
Ei mikään meitä erota.
Sytytän neljä kynttilää. Sytyttäisin viisi, mutta yhden niistä olen polttanut jo viime talvena loppuun.
Istun huopani ja kahvimukini kanssa tuolilla ja katselen vuorotellen kynttilöitä sekä ulkona vallitsevaa hämärää.
Nyt on hyvä rauhoittua.
Kun olet poissa ja makaan yksin veren kohinaa kuunnellen.
Samaa vanhaa kappaletta sen tempoa muunnellen.
Ajatukseni kuin perhoset hullut lamppua loistavaa,
kiertelevät kun yö on tullut rataa itsensä toistavaa.
Kuuntelen musiikkia.
Rauhallinen mieli on läsnä ja minun on hyvä olla.
Päivän aiemmat vastoinkäymiset tuntuvat jo kaukaisemmilta.
Rakastan tuota päivää, jolloin saan vain huokaista, hymyillä pienesti ja rauhoittua hetkeksi aloilleni.
Yön on hiljaa ja antaa minun kuunnella itseänsä.
Ajatusteni huonossa seurassa mykkiä vitsejänsä.
Miksi minulle sinäkin olet vain heijastus peloistani?
Joku kanssani sinut jakaa enkä selviä veloistani.
Tervetuloa syksy.
Kun hetken vain sut pitää saan.
Ja unohtaa.
>> Aavikkokettu kuiskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
あなたのコメントをありがとう！